Joskus elämä heittää...

Viime talvena pukkasi tuo ratsastus into tosi voimakkaana takas. Löysinkin sitten itselleni hyvän paikan missä olen saanut ratsastaa useamman kerran viikossa maksutta. Ensin ratsastin vaikeaa suokkia pari kertaa viikossa ja tein maasta käsin töitä tuon hevosen kanssa, sen mitä miun fyysinen puoli antoi myöten.
Myöhemmin kuvaan tuli myös erittäin hankalana pidetty pv ruuna jossa on puolet täysiveristä. Itse en ole ruunaa missään vaiheessa pitänyt vaikeana vaan ennenminkin avuille herkkänä hevosena ja muuten erittäin järkevänä ja mitään pelkäämättömänä hevosena.
Olen suunnattomasti nauttinut tuosta työskentelystä ruunan kanssa. Tämä ruuna ilmeisesti pysyy vielä tuolla tallilla ensi kevääseen asti ja silloin omistajalla on tarkoitus saada se myytyä. Ruunan maine tosin on aivan hurja. Selässä siellä ei kuulemma ole ihmiset pysyneet jne...
Nyt sitten selvittelin tätä omaa tilannetta tuolta SRL:n kautta ja kävi ilmi että, tulen todennäköisesti saamaan vammaisratsastaja luokituksen joko IV tai III. Ihan hyvä juttu sillä näiden sairauksieni takiahan olen töistäkin poissa ollut jo viimeiset 4 vuotta eli olen kuntoutustuella ja pysyvää työkyvyttömyyseläkettä haetaan ensi vuoden alussa. Toki vaikka työkyvyttömyyden olen jo jotenkin hyväksynyt niin tämäkin asia pitää työstää ja hyväksyä itsensä kanssa.
Mutta nyt onkin sitten semmoinen iso ongelma etten voikaan lähteä tuolla ruunalla valmennuksiin tai kisaamaan. Eipä käy haltijalle sillä hän aikoo kisata sillä itse, mie vaan saan rakentaa sille peruskuntoa... Harmi sillä ruuna on passelin kokoinen miulle, toimii miun alla nätisti, soveltuu vammaisratsastukseen sillä selkään menossa on tosi fiksu. Eli ei hötkyile turhaan lainkaan. Ja kouluratsastuksesta kun on kyse niin kapasiteetti ei tule hevosella heti vastaan vaan miulla se tulee ennemmin vastaan. Harmittaa ko miulla ois motivaatio kova nimenomaan tuon hevosen kanssa. Juuri nyt tuntuu niin väärältä etten ole lottovoittaja tai syntynyt kultalusikka suussa. Että "vanha" sanonta pitänee paikkansa köyhänä synnyit ja köyhänä kuolet, etkä välissäkään rikastu...
Miulla meni monta vuotta siihen kun makoilin kotona ja yritin hyväksyä itseni tällaisena kun olen ja sen hyväksymiseen etten voi tehdä töitä enää koskaan. Tuntuu että, nyt olisi ekaa kertaa kaiken tämän jälkeen motivaatio tehdä ja olenkin tehnyt. Mutta tämä latistaa nyt paljon tunnelmia. Mie olin unelma-ammatissa joten ei ihme että, tilanteeni hyväksyminen oli hankalaa ja samalla romahti joka suhteessa koko elämä. Jäin sitten lapsen kanssa kaksistaan...
Enkä mie kyllä enää odotakkaan löytäväni parisuhdetta tällä iällä ja tällä vammaisuudellani...
Mutta toivoisin että, voisin pitää elämän syrjästä kiinne hyvän harrastuksen avulla mutta nyt tämän hetkisen tilanteen valossa ei näytä hyvältä.
Jokatapauksessa menen viikonloppuna katsomaan valmennusta naapurikaupunkiin kun ei sinne ole niin pitkä matka. uskon kuitenkin että, saan sieltä omaan ratsastukseeni vinkkejä kuitenkin.
Tuo SRL:n luokittaja on reissussa mutta palaa torstaina joten soitan silloin hänelle ja kuulen sitten lisää siitä asiasta. Luokitusta ei tarvitse ennenkuin aluekisoissa eli noviisiluokkiin voi mennä aiemmin. Mutta henkilökohtaisesti olen sitä mieltä että, minun pitää saada tietää 99% varmuudella luokittajalta oma tilanteeni ennenkuin menen edes noviisiluokkaan sillä minusta se ei muuten ole eettisesti reilua muita vammaisratsastajia kohtaan. En tiedä miten muut vammaisratsastajat ovat tämän joskus ajatelleet kun luokitus on omalle kohdalle ollut ajankohtainen mutta itse koen tämän asian tärkeäksi...